Tänään, elokuun viimeisenä lauantaina, lasken keruukorini hetkeksi lepäämään ja huokaisen: tässä se nyt on, yksi kokonainen kasvukausi. Pysähdyn kiitollisena viipymään sen äärellä, mikä monen kuukauden ajan on noussut maasta, tullut vastaani polulla, kulkenut käsieni kautta ja muuttunut moneksi: ruuaksi, rohdoksi, tulevan talven ravinnoksi.
Vain osan sen sisällöstä voi nostaa kämmenelle näkyvänä satona. Suurin osa omasta keruustani on näkymätöntä: kesäyön kuullossa kirkastuneita ajatuksia, vapauteen lennähtäneitä lauseita ja sammalsyvään sukeltaneita sanoja, kysymyksiä, jotka ovat saaneet kuljeskella ja etsiä vastauksiaan hitaasti, kotva kotvalta.
Puhuri viuhuu kotipihan puissa, puistelee jo ensimmäisiä lehtiä lentoon. Aamun rannassa valo oli haikean harmaa. Elokuun hehku on hiipumassa, ja iholla tuntuu syksyn viileämpi kosketus: paljastava ja tosi.
Vesillä viipyvien joutsenten huudot kiirivät kauas. He kutsuvat omiaan, parveen, muuttomatkaa valmistellen. Öiset kaiuttelut vihlaisevat, nostattaen outoa levottomuutta: lähtemisen kaipuuta, siivilleen nousemisen ikävää.
*
Kämmen on ensimmäinen kori.
Keväällä siinä lepäsi herkkä koivunsilmu, tuoreena ja tuoksuvana. Nyt siinä lepää ensimmäinen syksyyn kääntyvä lehti, nahkeana ja vahapintaisena. Kohotan sen valoa vasten ja näen kokonaisen koivun. Tunnistan saman muodonmuutoksen kevään heräämisestä tähän päivään. Kuljetun matkan kaari valaistuu. Kun pihakoivun lehdet kellastuvat, se on jo valmistanut tulevan kevään lehtiversot ja kukintojen aiheet: ne odottavat jo, talvehtien suojasilmujen sisällä.
Kämmen avautuu vastaanottamaan, kaartuu suojelemaan ja sulkeutuu hetkeksi sen ympärille, mikä on vasta haurasta. Mutta sama käsi, joka poimii ja varjelee, joutuu aikanaan myös avautumaan. Muuten siemen ei pääse lentoon.
Kämmen on ensimmäinen kori.
Kämmen, niin kuin keruukori, hengittää:
ottaa suojaansa ja vapauttaa.
Villipolku alkaa kutoa
Ennen kuin astun Villipolulle, pysähdyn kuuntelemaan.
On olemassa hiljainen paikka, jossa mikään ei ole vielä saanut muotoaan.
Tyhjä kori. Tyhjä sivu. Hengitys juuri ennen ensimmäistä askelta.
Jo vuosia minulla on ollut sille nimi:
Monimaailmainen läsnäolo.
Se on lähde, jonka äärelle palaan yhä uudelleen.
Tämän kesän aikana vain yksi lempeä kuiskaus:
Anna Villipolun kutoa korisi…
Avaan oven ja lähden vaeltamaan.
*
Kun katson taaksepäin menneeseen kasvukauteen, sen kaaren alku ei löydy yhdestä päivämäärästä tai kalenterin ruudusta. Se löytyy kevään ensimmäisestä vihreästä.
Koivun silmusta, joka raottui ja aukesi läpikuultavaksi perhoseksi. Nokkosen versosta, joka nousi talven luurankolehtien keskeltä täynnä väkevää voimaa. Pihlajan hopeannukkaisesta lehtisilmusta, kuusenkerkän heleästä pihkapehmeydestä ja maitohorsmasta, joka päivä päivältä kohotti huiskelovarttaan yhä korkeammalle valoon.
Nämä viisaat kanssamatkaajat eivät saapuneet kaikki kerralla. Jokaisella oli oma hetkensä, oma tapansa tulla näkyväksi. Kuljin niiden kasvun rinnalla kuunnellen, kysyen, hitaasti askeltaen. Vain pienen hetken luulin olevani se, joka kerää. Pian ymmärsin, että kaiken aikaa Villipolku punoi omaa koriaan ympärilleni, kietoi kohtaamisiin ja avasi sivupolkujaan.
Kun herkistyin kuuntelemaan, kertojia oli kaikkialla. Ne kertoivat kasvullaan, liikeillään ja jäljillään, tuoksuillaan, äänillään ja hajoavilla muodoillaan. Kirjoitettu kieleni hapuili niiden äärellä. Kaikkea en osannut lukea: jokin jäi aina sanojen ulottumattomiin, jokin muutti jatkuvasti lauseideni kulkua. Niin alkoivat syntyä Villipolun tarinat.
Villipolku on arvaamaton. Se syntyy kuuntelemalla sitä, mikä kutsuu ottamaan seuraavan askeleen – ja joskus sitä, mikä pyytää pysähtymään pitkäksi toviksi paikalleen. Se saattaa kadota heinikkoon, kiertää kauas tutuilta paikoilta tai johdattaa tiheään metsään, jossa eteneminen on hidasta ja vaivalloista. Mikä tapahtuu metsässä, pyhänä kohtaamisena, jää metsään.
Myös luova työ tarvitsee tällaisen polun. Kirjasta näemme lopulta vain kannet ja niiden väliin painetut sivut, jäävuoren huipun. Näkyviin eivät tule kaikki ne syvyydet, joissa kirja on kirjoittanut kirjoittajaansa: harhapolut, hiljaiset havainnot, keskeneräiset kudelmat, purkaantuneet virkkeet, epävarmuus ja pitkät katveet, joissa mikään ei vielä näytä tapahtuvan.
Kevään ja kesän aikana olen kulkenut juuri tällaista polkua.
Villipolku toi uusia kirjoittamisen aineksia koriin vähitellen: yhden sanan täältä, toisen kiven alta, välähtävän kuvan tuolta, korven korpin siipisulista. Niin paljon tallentui, lähes huomaamatonta: vanamon tuoksu kesäyössä, järven utuinen aamu, lapsuusmuiston häive ja uuden oivalluksen huimaus. Jotkin löydöt Villipolku pyysi jättämään syviin kätköihinsä, koskematta.
Kaikkea kohdattua ei ole tarkoitettu poimittavaksi,
eikä kaikkea poimittua ole tarkoitettu näytettäväksi.
Kesäpesä
Eräänä päivänä löydän linnunpesän. Se on jo tyhjentynyt. Katson kaikkea sitä, mikä on kaartunut suojaksi, maiseman antamaa, linnun keräämää ja muotoilemaa: lujaa savea, pehmeitä höyheniä, sammalta, kaarelle taivutettuja korsia.
Täytän sen korkeimman valon hetkellä pesäpäivien kukilla. Kori ja pesä ovat läheistä sukua. Kumpikin on punottu kantamaan elämää. Kautta aikojen ihmiset ovat punoneet koreja siitä, mitä oma maisema on antanut: pajusta, tuohesta, juurista, heinistä, kaisloista, männynneulasista.
Kori syntyy keruusta, tilkun tajusta: oman maiseman lahjoista ja niitä kantamaan. Kori kutsuu vaeltamaan.
Mutta pesään, puun lehvien kätkemään, voi pysähtyä, tuntemaan kuorensa, pienen tilan, sydämen sykkeen, siipien avuttomat alut ja niiden vahvistumisen.
Villipolku on ollut kärsivällinen kätilöni.
Se ei ole kiirehtinyt syntymää eikä sallinut minun vetää keskeneräistä liian varhain valoon. Se on vienyt sivuun näkyvältä tieltä, sulkenut hetkeksi yhteyksiä ulkomaailmaan ja pyytänyt kuuntelemaan tarkemmin.
Kuulostelin. Luonnostelin. Annoin sanojen ja tarinoiden tulla luokseni omalla tavallaan, omalla ajallaan – niin kuin metsän olennot, ilmestymällä. En metsästänyt heitä.
Nyt Villipolun tarinat saavat yhä kypsyä pesässään – kunnes aika on.
Suomen luonnon päivä
Tänään 29.8.2026 on Suomen luonnon päivä. Siksi tämä essee, Villipolun keruukori, on kiitollisuuden osoitus tätä nimenomaista maata, metsää ja vettä kohtaan – kaikkea sitä elävää luontoyhteisöä kohtaan, jonka keskellä ja kohtaamisissa olen saanut kulkea, olla huokoinen ja rajoistani luopuva, jonkin suuremman ja viisaamman kudelman kantamana, lumouksen ja Villipolun oppilaana.
Mutta matkaan on sekoittunut myös syvää surua, metsäkoneiden ruhjomia hakkuuaukeita, ilmaston muutoksen hälyttäviä merkkejä, rikki raadeltua maisemaa, josta suoja on kadonnut. Huoli on seurannut askeleita ja upottanut kylmän teränsä kauneuden kokemukseen.
Metsä on uudistanut mielen ja haastanut kielen, mutta ennen kaikkea se on opettanut hiljaa kulkemisen tapaa. Kasvu kehkeytyy oikukkaasti, vie moneen yllättävään suuntaan ja tuo arvoituksen lähelle ihoa. Askelten alla syvät juuret kuiskivat, kutovat väkevillä säikeillään menneiden aikojen muistia. Ne kutsuvat kuuntelemaan alkukallion kumua.
Eksyminen kuuluu Villipolkuun. Se kysyy valmiutta kulkea rajalla ja pitkin pelon reunaa, oman tiedon murtumia kohti. Metsänpeitto voi löytää kulkijan juuri, kun jotakin luuli tietävänsä.
Siksi tämän päivän kiitos ei kohdistu vain kesän näkyviin lahjoihin. Kiitän myös keskeneräistä, viipyilevää ja sitä, mikä jää julkaisematta. Kiitän mutkia, joissa alkuperäinen suunnitelma muuttui. Katvetta, joka suojeli haurasta, ja maata, joka otti vastaan kaiken sen, minkä oli pudottava käsistä, muututtava mullaksi, hajottava lahoksi ja annettava entinen muotonsa ravinnoksi uusille kierroille.
Muinaistulien piiri
Elokuun viimeinen lauantai on juhla, jota kutsutaan Suomessa monilla nimillä: Muinaistulien yö, Elotulien ilta, venetsialaiset, mökkikauden päättäjäiset.
Muinaistulet ovat minulle läheisin tapa jättää kesälle hyvästit. Olen kasvanut Turun saariston läheisyydessä, Itämeren tuulien tuoksussa, ja elänyt myöhemmin Bornholmin saarella. Rantojen tulet puhuttelevat minussa siksi sekä syvää muistia että tätä hetkeä, kutsuen Itämeren tulipiiriin täältä kaukaa, keskisen Suomen sydämestä.
Muinaistulet syttyvät rannoille tänään kello 21.30 Suomen aikaa. Ne näkyvät veden yli toisille rannoille ja liittävät erilliset paikat hetkeksi samaan piiriin.
Lähden kantamaan kiitoskoria tummuvaan iltaan, pimeään metsään. Kori, jossa kannan lahjani metsälle, tyhjenee ja jää kivelle. Täsmälleen kello 21.30 sytytän sen sydämeen kynttilän. Sen lämmin kajo valaisee suuren siirtolohkareen kylkeä ja pientä pihlajaa.
Tuleni tuikuttaa metsän hiljaisuudesta. Pienen hetken ajan se on osa suurempaa Elontulien loimua, lähettäen samaa viestiä:
Kiitos, kesä.
Tervetuloa, syys.
Tämä pieni metsähartaus on tapani muistaa Muinaistulia ja kuunnella sitä syväaikaista yhteenkuuluvuutta, joka soi ja liekehtii tänä iltana, savun teitä tähtiin asti.
Kiitän Villipolkua, joka johdatti, kutoi, suojeli ja tiesi, milloin oli aika pysyä piilossa. Kiitän maata, joka kantoi jokaisen askeleen, ja kesää, joka antoi kasvulle aikaa muuttaa muotoaan – avautua, versoa, kukkia, kantaa marjaa ja siementä – koko pitkän, anteliaan kaaren ajan. Kiitän myös sitä, joka jäi kesken, kuihtui ja hapertui ennen aikojaan. Sillä kasvun kaari ei ollut vain antelias. Se oli myös ankara: kivun, kuoleman ja vaaran kautta kulkeva.
Keruukorini lempeässä loisteessa, yömetsän hiljaisuudessa ymmärsin: Villipolku on ollut aina kanssani, ensimmäisistä askeleistani alkaen. Villipolun kutsu vei minut maailmalle. Villipolun kutsu toi minut takaisin kotiin, Pohjantähden alle. Se on tapa kulkea maailmassa, joka on yhtä aikaa elävä ja haavoitettu.
Avoin kierre
Tulen kotiin, lasken keruukorini ovenpieleen odottamaan syksyn keruuretkiä. Alan kirjoittaa tämän kirjoituksen viimeisiä rivejä.
Kun suljen silmäni, näen kesäiset kulkuni kierrekorina. Se alkaa pienestä avoimesta keskuksesta, joka hengittää. Sen ympärille kiertyy ensimmäiseksi vastasyntyneen vihreän hento valo. Sen jälkeen tulevat kesän vehreys ja voima, hehkeän runsaina kukkivat kaarteet. Tänään olen lisännyt hiukan koivun lehtikultaa ja alkavan ruskan ruostetta.
Nyt olen punomassa viimeistä kierrettä. En halua viimeistellä sitä tiukaksi ja siistiksi reunaksi, vaan annan sen aueta monisuuntaiseksi kehräksi: heinien röyhyt, tummuneet kukinnot, maitohorsman haituvat ja nokkosen siemenlatvat saavat jäädä näkyviin. Niiden kypsä kesä on valmiina lähtöön ja lentoon, matkaamaan uutta kasvusijaa kohti.
*
Kun kirjoitan näitä viimeisiä lauseita, taivaalle kohoaa kuu:
hunajainen, pyöreä, lähes täysi.
*
Aamulla yön pehmeä, kostea lämpö on poissa. Aamu valkenee koleana, lähes hyytävän kylmänä. Taivas on pilvessä, ja alkaa sataa. Tiedän, että kylmä rintama kulkee omia reittejään ja vuodenaika vaihtuu aalloittain. Silti juuri nyt tuntuu siltä, kuin kesä olisi todella jättänyt jäähyväisensä yön tulien myötä.
Pisarat rummuttavat kattoon, lankeavat lehdille ja jossakin ehkä yön hiilloksille.
Kun katson koriani, muistan sen eilisen lämpimän kajon tulilyhtynä. Yön liekki on sammunut, mutta on kuin tuohen läpi valo yhä viipyisi siinä. Vaikka aurinko ei tänä aamuna näyttäydy, se elää korissa yhä. Kaikki, mitä kori on kasvukauden aikana kantanut, on syntynyt auringon valosta, sateen ja veden virroista, suvisen maan voimasta.
Otan korin syliini.
Kiitän aurinkoa. Kiitän maata. Kiitän keruun antimia.
–
Kirjoitettu Suomen luonnon päivänä 29.8.2026, joka oli Julajuj (11) KAWOQ Cholq’ij-kalenterissa. Viimeistelty ja julkaistu 30.8.2026, Kablajuj (12) AJPU päivänä. Molemmat päivät kuuluvat Jun (1) TOJ Tresanaan, jonka viimeinen päivä on Oxlajuj (13) IMOX.