Puoli vuotta sitten, elokuun hehkussa, kirjoitin tämän blogin edellisen tekstin nimeltä Aikainspiraali. Muistan tuon hetken kirkkaasti: kesän korkean valon, joka tuntui avaavan ajan kierteet yhä ylemmäs, kuultavia taivaita kohti. Olin kirjoittanut koko sydänkesän, usein ulkona, valon ja suven syleilyssä.
Ote silloisesta päiväkirjasta:
Nyt iloitsen – olen tässä, uudessa kosmisessa osoitteessani. Keskellä aikojani, kiertojeni keskipisteessä, omassa sydänajassani.
Elokuun puoliväli on saapunut pohjoiseen omalla täyteläisellä tavallaan. Maa on kypsymisen painosta raskas, ilma vielä lämmin, mutta jo toisenlaisen kirkkauden reunustama. Valo on muuttunut kultaiseksi, hunajaiseksi, kuin aika itse olisi alkanut tihentyä makeudeksi.
Tunnen sen myös kirjoittamisessa. Kuukaudet ovat kantaneet hedelmäänsä. Sivut ovat kertyneet, ajatukset luontuneet lauseiksi, ja päivien spiraali on antanut minulle onnellisen kirjallisen kesän: sellaisen, jossa tutkimus ja harjoituspolku, ajattelu ja haltioituminen ovat kulkeneet yhdessä, saman virran soljuvina säikeinä.
Ja silti, kaiken tämän valon keskellä, tunnen jo vuoden alkavan kääntyä. Järvivesi viilenee hiljalleen. Villiuinnin hetkissä iho tunnistaa ensimmäisen syksyn merkin: kylmän, joka ei vielä pure, vaan herättää.
Aamut alkavat kantaa usvaa, ohutta harsoa veden yllä. Ilmassa on metsän tummempi tuoksu – sateen ja sammalmaan, jonka uumenista sieniheimo nousee näkyviin, maan salaisesta runsaudesta.
Muutaman viikon päästä on jo syyspäiväntasaus. Silloin astumme vuoden pimeämpään talvipuoliskoon.
On aika laskeutua luonnon kanssa Aikainspiraaliin, joka kuiskaa: hidasta. Viilennä kiihko. Salli lepo. Tule syvyyksiin.
Kesän Aikainspiraali vei korkeuksiin.
Dreija pyöri nopeasti käsien alla. Muoto syntyi vauhdilla, kuin aurinko itse olisi antanut sille liikkeen ja vinhasti pyörivän vauhdin.
Sanasaveen sekoittui villivesien läikehdintää, helleheinien huojua, mettiäisten surinaa, kesäauringon säkenöivää voimaa. Ajatukset lähtivät lentoonsa kevyesti ja vapautuneesti. Sanaparvet kohosivat, ilolla ja ilmavasti, pyörivän liikkeen keskeltä.
Kaikki tuntui tapahtuvan yhdessä kirkkaassa pyörteessä — kuin tulisessa pilvessä.
Kun syyspäiväntasaus saapui ja valo alkoi vähetä, Aikainspiraali alkoi kääntyä toiseen suuntaan. Se ei enää noussut pilviä kohti, vaan alkoi hiljalleen avautua kohti syvyyksiä, kutsuen kuin viilenevän virran tummasilmäinen pyörre.
Kasvun suunta vaihtui.
Korkeuksista syvyyksiin.
Mutta dreija ei pysähtynyt.
*
Talvi tuli — ensin huomaamatta, sitten suurena valkeana maisemana.
Kirjoittaminen siirtyi sisätilojen hiljaisuuteen. Aikainspiraalin pyöritys hidastui. Dreijan liike muuttui rauhallisemmaksi, syvemmäksi.
Kädet pysyivät savessa, mutta nyt liike ei ollut enää nopea nousu vaan keskittynyt, kuunteleva muovaaminen.
Ajan saveen alkoi sekoittua toisenlaista ainesta: unien kuisketta, karhuemon maitoa, ikivanhaa juurivoimaa. Syväaikainen tieto alkoi puhua, peruskallion kumuna, graniitin kiteitä maan sisältä nostaen.
Lumitähtien kirkas valo lankesi ikkunan takaa hiljaa työpöydälleni. Huurteiset koivut seisoivat sädehtivinä, talven lahjana, keskittymisen rauhana.
*
Kun dreija pyörii hitaasti, näkee enemmän.
Jokainen kaarre paljastuu. Sormen jälki savessa kertoo, mihin muoto on menossa.
Liike ei enää tavoittele korkeutta vaan tarkkuutta. Siinä näkee, mikä on olennaista — ja mikä on turhaa.
Talven aikana olen saanut nähdä tämän liikkeen kirjoittamisessa. Se mikä kesällä syntyi nopeasti aurinkoisessa pyörteessä, on talven aikana saanut seestyä muotoonsa: mietteliäästi, hartaasti.
On kuin kesän tuli ja talven jää olisivat työskennelleet yhdessä.
Kesä lämmitti saven.
Talvi kristallisoi muodon.
*
On päiviä, jolloin luomukset lepäävät. Kolme sisarta kuiskuttelee. Vieläkö voisi vaihtaa materiaalia toisesta toiseen. Otatko sinä tämän – vai tämän? Minä en puutu, annan materiaalin jakautua, sillä trilogian jokaisella teoksella on jo oma tahtonsa.
Nyt teksti, kirkastunut ja kiteytynyt, alkaa kutsua kuvia. Ne ovat pyörineet luomusten ympärillä. Aavistellen ja lepattaen. Sanoneet: mekin haluamme materiaalin tanssiin! Mutta aina ne ovat saaneet kuulla: ei vielä. Ei ihan vielä…
*
Nyt, maaliskuun puolivälissä, tunnen jälleen uuden ajantaitteen lähestyvän.
Kevätpäiväntasaus on lähellä.
Päivät ovat pidentyneet huimaavin harppauksin. Lintujen reviirilaulu helisee jo puissa. Valo alkaa kutsua maisemaa kasvuun, herättelee silmuja tiukkojen takkien talviunesta.
Talven syvä työ on vielä läsnä, mutta ikkunasta tulviva valo tietää: on aika liikahtaa.
Lumi kantaa vielä, mutta virtaa päivä päivältä enemmän, pitsireunoittuu, haurastuu, kun kevät kulkee solisten hapertuvien hankien alla.
Pitkä talvimatka on päättymässä.
Kevätpäivän tasaus – se on minulle Aikainspiraalin kääntöpiiri.
Sen jälkeen valo kutsuu yliseen, siipiin, aurinkoon.
Nyt olen kiitollinen talvisen työn kiteistä.
Kierrot, jään ja lumen hyväiset
sulavat elämän saveen.