Tänään, elokuun viimeisenä lauantaina, lasken keruukorini hetkeksi lepäämään voidakseni katsoa sen kanssa kuljettua matkaa ja huokaista: tässä se nyt on, yksi kokonainen kasvukausi. Pysähdyn kiitollisena pohtimaan sitä, mikä monen kuukauden ajan on noussut maasta, tullut vastaani polulla, kulkenut käsieni kautta ja muuttunut moneksi: ruuaksi, rohdoksi, tulevan talven ravinnoksi.
Korin koko täyteyttä, kaikkea sen keruuta, on mahdoton näyttää. Vain osan sen sisällöstä voi nostaa kämmenelle näkyvänä satona. Suurin osa on näkymätöntä: hitaasti kirkastuneita ajatuksia, uudelleen kirjoitettuja lauseita, pois lennähtäneitä sanoja, kysymyksiä, jotka ovat saaneet levätä, etsiä vastauksensa hitaasti ja rauhassa.
Voimakas tuuli viuhuu kotipihan puissa, havisuttaa ja lennättää keltaisia lehtiä, kertoen muutoksesta, luopumisesta, kesän päättymisestä. Aamun rannassa tunnelma oli haikean harmaa. Elokuun hehku on hiipumassa, ja kaikessa tuntuu syksyn viileämpi kosketus: paljastava ja tosi. Levottomuus, siivilleen nousemisen kaipuu ja kutsu, kuuluu vesillä viipyvien joutsenten huudoissa.
Kämmen on ensimmäinen kori.
Keväällä siinä lepäsi herkkä koivunsilmu, tuoreena ja tuoksuvana. Nyt siinä lepää ensimmäinen syksyyn kääntyvä lehti, nahkeana ja vahapintaisena. Kohotan sen valoa vasten ja näen kokonaisen koivun. Tunnistan saman muodonmuutoksen kevään heräämisestä tähän päivään. Kuljetun matkan kaari valaistuu. Kun pihakoivun lehdet kellastuvat, tulevan kevään lehtiversot ja kukintojen aiheet ovat jo täysin valmiina suojasilmujen sisällä. Luota siis hiirenkorviin: ne kuiskivat jo.
Kämmen avautuu vastaanottamaan, kaartuu suojelemaan ja sulkeutuu hetkeksi sen ympärille, mikä on vasta haurasta. Mutta sama käsi, joka poimii ja varjelee, joutuu aikanaan myös avautumaan. Muuten siemen ei pääse lentoon.
Kämmen on ensimmäinen kori.
Kämmen, niin kuin keruukori, hengittää:
ottaa suojaansa ja vapauttaa.
Villipolku alkaa kutoa
Ennen kuin astun Villipolulle, pysähdyn kuuntelemaan.
On olemassa hiljainen paikka, jossa mikään ei ole vielä saanut muotoaan.
Tyhjä kori. Tyhjä sivu. Hengitys juuri ennen ensimmäistä askelta.
Jo vuosia minulla on ollut sille nimi:
Monimaailmainen läsnäolo.
Se ei ole käsite, jonka voisin selittää.
Se on lähde, jonka äärelle palaan yhä uudelleen.
Tämän kesän aikana vain yksi lempeä kuiskaus:
Anna Villipolun kutoa korisi…
En kysy, mitä minun pitäisi kirjoittaa.
Avaan oven ja lähden vaeltamaan.
Kun katson taaksepäin menneeseen kasvukauteen, sen kaaren alku ei löydy yhdestä päivämäärästä tai kalenterin ruudusta. Se löytyy kevään ensimmäisestä vihreästä.
Koivun silmusta, joka raottui ja aukesi läpikuultavaksi perhoseksi. Nokkosen versosta, joka nousi tummasta maasta täynnä väkevää voimaa. Pihlajan hopeanharmaasta nupusta, kuusenkerkän heleästä pehmeydestä ja maitohorsmasta, joka tiesi jo noustessaan tavoittelevansa loppukesän korkeaa valoa ja purppuranpunaista kukintaansa.
Nämä viisaat kanssamatkaajat eivät saapuneet kaikki kerralla. Jokaisella oli oma hetkensä, oma tapansa tulla näkyväksi. Kuljin niiden kasvun rinnalla kuunnellen, kysyen, hitaasti askeltaen, odottaen jokaista villivihreän elävää, ihmeellistä lahjaa. Vaelsin suhteessa, kasvinkumppaneiden kudelmassa. Vain hetken luulin olevani se, joka kerää. Vähitellen ymmärsin, että kaiken aikaa Villipolku punoi koria ympärilleni, toi tarinoita, kuiskasi kertomuksia, saneli sivupolkuja ja joskus heitti ylleni lempeän metsänpeiton. Niin alkoivat syntyä Villipolun tarinat.
Villipolku ei ole karttaan piirretty reitti. Sillä ei ole opasteita eikä valmiiksi raivattua päämäärää. Se syntyy kuuntelemalla sitä, mikä kutsuu ottamaan seuraavan askeleen – ja joskus sitä, mikä pyytää pysähtymään pitkäksi toviksi paikalleen. Se saattaa kadota heinikkoon, kiertää kauas tutuilta paikoilta tai johdattaa tiheään metsään, jossa eteneminen on hidasta ja vaivalloista. Kaikkea siitä ei voi paljastaa. Jos sen selittää kokonaan, se lakkaa olemasta villi.
Myös luova työ tarvitsee tällaisen polun. Kirjasta näemme lopulta vain kannet ja niiden väliin painetut sivut, jäävuoren huipun. Näkyviin eivät tule kaikki ne syvyydet, joissa kirja on kirjoittanut kirjoittajaansa: harhapolut, hiljaiset havainnot, keskeneräiset kudelmat, purkaantuneet virkkeet, epävarmuus ja pitkät katveet, joissa mikään ei vielä näytä tapahtuvan.
Kevään ja kesän aikana olen kulkenut juuri tällaista polkua. Olen antanut kysymysten kirkastua, kiirehtimättä vastauksiin.
Vastaukset eivät löytyneet yhdellä kertaa. Villipolku toi ne koriin vähitellen: yhden sanan täältä, toisen kiven alta, välähtävän kuvan tuolta, korven korpin siipisulista. Niin paljon tallentui, huomaamatonta: vanamon tuoksu, järven utu, kuikan sukellus, lapsuusmuiston häive ja uuden oivalluksen huimaus. Jotkin löydöt Villipolku pyysi jättämään syviin kätköihinsä, koskematta.
Kaikkea kohdattua ei ole tarkoitettu poimittavaksi,
eikä kaikkea poimittua ole tarkoitettu näytettäväksi.
Kesäpesä
Eräänä päivänä löydän linnunpesän. Se on jo tyhjentynyt. Katson sitä tarkasti: sen lujaa savea, pehmeitä höyheniä, sammalta, kaarelle taivutettuja korsia – kaikkea sitä, mikä on kaartunut suojaksi, maiseman antamaa, linnun keräämää ja muotoilemaa.
Täytän sen, kuin maljan, pesäpäivien kukilla. Kori ja pesä ovat läheistä sukua. Kumpikaan ei ole olemassa itseään varten. Ne on punottu kantamaan elämää. Ihmiset ovat kautta aikojen punoneet koreja siitä, mitä oma maisema on antanut: pajusta, tuohesta, juurista, heinistä, kaisloista, männynneulasista.
Kori syntyy keruusta, tilkun tajusta. Se kuljettaa maiseman lahjoja kohti, kutsuen vaeltamaan.
Mutta pesään voi pysähtyä, tuntemaan kuorensa, pienen tilan, sydämen sykkeen, siipien alut ja vahvistumisen. Kesän sydämessä, kaiken keruun keskellä on ollut pesä, jossa olen saanut syntyä hitaasti uudeksi.
Villipolku on ollut kätilöni.
Se ei ole kiirehtinyt syntymää eikä sallinut minun vetää keskeneräistä liian varhain valoon. Sen villiys on ollut myös suojelevaa ehdottomuutta. Se on vienyt sivuun näkyvältä tieltä, sulkenut hetkeksi yhteyksiä ulkomaailmaan ja pyytänyt kuuntelemaan tarkemmin. Sen suojaama katve on ollut lempeästi hengittävän pesän hämärää: paikka, jossa uudet ilmaisun muodot ovat voineet kehkeytyä rauhassa.
Pesä antoi kirjoittamiselle voimaa avautua yllättävästi. Kuulostelin. Luonnostelin. Annoin sanojen ja tarinoiden tulla luokseni omalla tavallaan, omalla ajallaan – niin kuin metsän olennot, ilmestymällä. En metsästänyt niitä.
Nyt Villipolun tarinat saavat yhä kypsyä kämmenellä, korissa, pesässään – kunnes aika on.
Suomen luonnon päivä
Tänään 29.8.2026 on Suomen luonnon päivä, ja siksi tämä essee, Villipolun keruukori, on kiitollisuuden osoitus tätä nimenomaista maata, metsää ja vettä kohtaan – kaikkea sitä elävää luontoyhteisöä kohtaan, jonka keskellä ja kohtaamisissa olen saanut olla huokoinen ja rajoistani luopuva, jonkin suuremman ja viisaamman kudelman kantamana, ihmetyksen ja ilon oppilaana.
Maa on kannatellut myös silloin, kun en ole tiennyt, mihin olen menossa. Metsä on antanut uuden mielen ja monta kieltä, mutta vielä enemmän se on opettanut työskentelemisen tapaa: kasvaminen tapahtuu monessa kerroksessa, enimmäkseen katseelta piilossa. Juuret kutovat, vaikka emme näe tai kuule niitä. Metsänpolku kutsuu, mutta ei esitä valmista karttaa siitä, mihin se on kulkijaa viemässä. Eksyminen kuuluu ei-tietämiseen, valmiuteen kulkea rajalla ja pitkin reunaa, tuntematonta kohti.
Siksi tämän päivän kiitos ei kohdistu vain kesän näkyviin lahjoihin. Kiitän myös keskeneräistä, viipyilevää ja sitä, mikä jäi julkaisematta. Kiitän mutkia, joissa alkuperäinen suunnitelma muuttui. Kiitän katvetta, joka suojeli haurasta, ja maata, joka otti vastaan kaiken sen, minkä oli pudottava käsistä, muututtava mullaksi, hajottava lahoksi ja annettava entinen muotonsa ravinnoksi uusille kierroille.
Muinaistulien piiri
Elokuun viimeinen lauantai on juhla, jota kutsutaan Suomessa monilla nimillä: Muinaistulien yö, Elotulien ilta, venetsialaiset, mökkikauden päättäjäiset.
Muinaistulet ovat minulle läheisin tapa jättää kesälle hyvästit. Olen kasvanut Turun saariston läheisyydessä, Itämeren tuulien tuoksussa, ja elänyt myöhemmin Bornholmin saarella. Rantojen tulet puhuttelevat minussa siksi sekä syvää muistia että tätä hetkeä, kutsuen Itämeren tulipiiriin täältä kaukaa, keskisen Suomen sydämestä.
Muinaistulet syttyvät rannoille tänään kello 21.30 Suomen aikaa, yhdistäen Itämeren rannikot soihduin, kokoin, lyhdyin ja nuotioin yhdeksi valopiiriksi. Ne näkyvät veden yli toisille rannoille ja liittävät erilliset paikat hetkeksi samaan piiriin. Tänä vuonna en kuitenkaan sytytä tultani veden äärelle, vaikka ympäröivien järvien rannoilla laiturien lyhdyt ja yhteiset tulet ovat jo syttyneet.
Lähden kantamaan kiitoskoria tummuvaan iltaan, pimeään metsään. Kori, jossa kannan lahjani metsälle, tyhjenee ja jää kivelle. Täsmälleen kello 21.30 sytytän sen sydämeen kynttilän, kiitoksena siitä, että se on kantanut minua ja metsän antimia monen kuunkierron ajan. Sen lämmin loisto valaisee suuren siirtolohkareen kylkeä ja pientä pihlajaa.
Tuleni tuikuttaa metsän hiljaisuudesta. Tunnen, että sen pieni liekki on osa monien Elontulien loimua, lähettäen samaa viestiä: kiitos, kesä. Tervetuloa, syys.
Tämä pieni metsähartaus on tapani muistaa Muinaistulia ja kuunnella sen syväaikaista yhteenkuuluvuutta, joka soi ja liekehtii tänä iltana, savun teitä tähtiin asti.
Kiitän Villipolkua, joka johdatti, kutoi, suojeli ja tiesi, milloin oli aika pysyä piilossa. Kiitän maata, joka kantoi jokaisen askeleen, ja kesää, joka antoi kasvulle aikaa muuttaa muotoaan – avautua, versoa, kukkia, kantaa marjaa ja siementä – koko pitkän, anteliaan kaaren ajan.
Ja keruukorini lempeässä loisteessa ymmärsin: Villipolku on ollut aina kanssani, ensimmäisistä askeleistani alkaen. Villipolun kutsu vei minut maailmalle. Villipolun kutsu toi minut takaisin kotiin, Pohjantähden alle. Siihen voin aina luottaa, niin kuin virtaavaisuuteen, niin kuin Monimaailmaiseen läsnäoloon. Kun suojelen Villipolkua, se suojelee minua.
Avoin kierre
Tulen kotiin, lasken keruukorini ovenpieleen odottamaan. Alan kirjoittaa tämän kirjoituksen viimeisiä rivejä.
Kun suljen silmäni, näen kesäiset kulkuni elävästi sisäisen kasvun kierrekorina. Sen keskuksessa on vastasyntyneen vihreän valo. Sen jälkeen tulivat hehkeän kesän monivärisinä kukkivat kaarteet. Tänään olen lisännyt koivun lehtikultaa, viimeiseksi väriksi. Avautuvalla spiraalilla olen kulkenut maisemaa laajenevin kehin, korini täyttyessä yhä runsaammaksi, yhä painavammaksi. Kasvun matka on tullut osaksi minua, raviten ja uudistaen kaikkia olemukseni puolia: näkyviä ja näkymättömiä.
Nyt olen punomassa viimeistä kierrettä. En viimeistele sitä tiukaksi reunaksi, vaan annan sen aueta monisuuntaiseksi, säteileväksi kehräksi: heinien röyhyt, vehnän tähkät, maitohorsman haituvat ja nokkosen siemenlatvat saavat kaikki jäädä näkyviin, muistuttamaan avautumisesta maailmaa kohti. Jokainen säde on tienviitta tulevaan, täynnä siemeniä, valmiina lähtöön ja lentoon, löytämään uuden kasvusijan.
Olkoon siis tämän korini reuna anteliaasti auki,
villikehränä, omana kasvun aurinkonaan,
osoittaen säteillään monia maailmoja kohti.
Jäähyväiset kesälle ja eräälle aikakaudelle. Tuuli tyyntyy.
Kun kirjoitan näitä viimeisiä lauseita, taivaalle kohoaa kuu:
hunajainen, pyöreä, lähes täysi.
*
Aamulla maailma on muuttunut. Viime yön pehmeä, kostea lämpö on poissa. Aamu valkenee koleana, lähes hyytävän kylmänä. Taivas on täysin pilvessä, ja pian alkaa sataa. Tuntuu kuin kesä olisi todella jättänyt jäähyväisensä ja saanut vapautuksen yön tulien myötä.
Sade viimeistelee ja puhdistaa. Jossakin se lankeaa yön hiilloksille.
Kun katson koriani, muistan aina sen eilisen lämpimän kajon tulilyhtynä. Yön liekki on sammunut, mutta tuohen läpi hohtanut valo on jäänyt siihen. Vaikka aurinko ei tänä aamuna näyttäydy, se elää korissa yhä. Kaikki, mitä kori on kasvukauden aikana kantanut, on syntynyt auringon valosta ja voimasta, yhteisessä tanssissa hedelmällisen maan kanssa.
Otan korin syliini kuin hedelmällisen maan astian.
Kiitän aurinkoa. Kiitän maata. Kiitän keruun antimia.
Nyt Villipolun keruukori on valmis.
–
Kirjoitettu Suomen luonnon päivänä 29.8.2026, joka oli Julajuj (11) KAWOQ Cholq’ij-kalenterissa. Viimeistelty ja julkaistu 30.8.2026, Kablajuj (12) AJPU päivänä. Molemmat päivät kuuluvat Jun (1) TOJ Tresanaan, jonka viimeinen päivä on Oxlajuj (13) IMOX.