Kevätillan valossa katson koivuisaa ja heleänä perhostelevaa etupihaa, uusin silmin, uusin silmuin. Koleiden tuulien tuoma pitkä ja lempeä kevätheräämö – tässä se on, taitteessaan: kesän odotus on päättymäisillään.
Talven aikana tuolini juuret ja jalkojeni pohjat kasvoivat yhä syvemmälle tämän maan ja kotini paikan aikakerroksiin, sen risteileviin rihmastoihin. Niiden oikukasta vaeltelua ei voinut talven aikana kirjata, suoraan näkemällä – vaan antamalla reittien rauhassa kehkeytyä, pimeän pesässä, hiljaa uneksimalla. Mutta nyt, aurinko koputtaa oveen, kutsuen kohti valoa, näkyväksi nousemista. Maatunut maailmojen kartasto herää, hajoamisestaan. Vihreänä se virtaa esiin alisen aakkosista, siementen salaperästä: maan ikimuisti versoo, vastasyntyneenä.
Talvipesän lähtölaulu, jo kauan kynnyksellä keikkunut, kajahtakoon siis kohti kesää! Taivaan kupoli on kuultoisaksi laveerattu – vain yksi kuun kierto vielä, ja on jo vuoden valoisin päivä.
Keväässä heräävät keräilijän sormeni, ja kaukaa kantautuvat isomummun herkät rohtosormet omieni sisälle: yhdessä ne hamuavat hellästi kasvisisariaan, väkeviä veljiään, auttamaan, parantamaan, ravitsemaan, siunaamaan. Metsän maut tuovat kielelleni koivunlehden mahlaista makeaa, ketunleivän kirpeää sitruunaa, pihlajansilmun täyteläistä karvasmantelia. Näissä ensivihreän maistajaisissa on valloillaan huikeita vivahteita, joille en vielä löydä sanoja. Kieleni puhdistuu aistimaan yhä hienovaraisemmin, hitaammin, hartaammin. Makusilmuni juhlivat villikirjoa, se on rikkaampi ja ravitsevampi kuin mikään kesy. Ehkä vereni on jo muuttunut vihreäksi?
Oi sammalet, oi jäkälät, oi naavat. Te olitte ensimmäisenä ilonani, metsäpolkujen vasta avauduttua hankien alta. Mutta nyt kaikki vihreään kykenevä on liittynyt kasvun kuoroon! Silmujen nahkatakit paukahtavat auki! Sydän räjähtää uuteen riemuun.
Vuodet värähtelevät, syvä aika lautasellani. Syön ravitsevaa ajan kuisketta, joka juurruttaa minut yhä syvemmälle tähän maisemaan, oman tilkkuni tajuun ja tuntuun. Keruuni anti näkee minussa unta, muuttuu soluikseni, elävöittää luut ja virkistää olemukseni vedet. Olen ravittu, juuriini asti. Soljuva kutsu seurata, se nousee yhä syvemmistä lähteistä. Matkaan alkuemojen lauluun. Sieltä tänne syntyy silta, siementen kuljettama suku. Ikivanha laulu löytää minut, asettuu soimaan sydänalaani. Kiitos, kasvujen suuri kierto, kiitos elämän kiihkeä vimma, sukupolviin suojattu jatkuvuus.
Katson yön väreilevää taivasta, yhä aurinkoa säteilevää. Koivujen kuullossa jokin haikea soi.
Haluaisin viivähtää tässä kevään kohdassa, mutta se kiirehtii jo kesäksi. Herkkä vihreys voimistuu, tahtoo tanssimaan korkean auringon kanssa, havisemaan ylimmille oksille maailmanpuun latvaan! Hento ja läpikuultava helma tihenee ja runsastuu täydeksi. Kesään on minunkin suostuttava. Annan sen viedä – kietoutuen sen valtavaan kukkivaan vällyyn, joka hurmaa ja hoitaa, kaikkien eläviensä voimalla, kohisten tuoksuisana, uhkeana aaltona yli odottavien maiden.
Kielelleni jää vielä yksi pisara,
se välkehtii valoa ja iloa.
Koivun silmussa, vasta avautuneessa
maistan koko elämäni.
