Pisaroiva soitin,
haurain hetki tuulessa,
silti ikuisesti uutena ilmestyvä
suhteiden syli, katoamaton
jälki ilmaan, avaruuksiin:
henkäys, kasteinen, kirkas.
Uudesta keskuksesta lähtevät säikeet ja säteet, kurkottavat maailmaa keinuunsa uudistunein ajatuspoluin. Kutoja alkoi työnsä aivan aikojen alusta. Vanha verkko, tähtien ja merkitysten välisyys – sen oli pudottava pois, kerta toisensa jälkeen, kunnes ytimeen jäi vain hiljaisuus. Pisaran kohdussa, ainoassa, alkoi uusi elämä. Suojassaan, uusi laulu alkoi hitaasti, hyvin hitaasti. Laajenevalla piirillään taju, aikojen uusi elämä, tunnusteli uutta asemaansa, virtaavaa ja kevyttä arkkitehtuuriaan.
Vihdoin, maailmaan ulottuminen voi alkaa. Iloitsevin kosketuksin, ensin vain tähän kuun keinuun ja kirkkaaseen, syntyi tyhjyyttä kuunnellen, koti. Olen langoilla.
Kypsä kaura, kanootin kaltaiset hyvät, sukkulaiset jyvät, valmiina lähtöön: ravitsemaan, putoamaan, purjehtimaan multaan tai leiväksi. Jokainen lanka osoittaa jonnekin, oksistuu yhteyksiin, ohuin viivoin ääriinsä, ja niistä yli. Verkko tervehtii rajojaan, on pudottanut turhansa, kantaa mustaansa kevyemmin: pilvi voisi liukua valonsa läpi.
Lujasti nyt kohtaavat, toivo ja taakka: lepäävät silmät ja sylit ristissä, levollisesti. Vuorotellen saa puhua se joka kohoaa ja se joka haluaa maate. Syys virittää jo hehkuaan.
Viilenevien vetten yli kulkee kristallivuoren kutsu: lepää minussa, ota sydämeni sees ja sysi. Korskea huippuisuus, terävä taivasta viiltävä harja on kulunut pois. Olen sileä, paljas ja valkea ikimaammosi. Olen kulunut ytimeeni asti. Minä näyn sinun hauraan verkkosi silmistä, ja jään katseesi aamuun, aamustani ennen ihmisiä.
Niin tiesin, ettei minulla ollut palaamista entiseen. Kipinät pesivät hiuksiini ja sanoivat: pala, ole lähde, nojaa kuun peiliin ja putoa sen läpi rauhaasi.
Järvi leijailee luokseni, sininen suuri. Me näemme toisemme, itkemme aallot kehtoonsa, kyynel tekee polkuaan kuin pisaroiva neula, ees taas, vuorotellen kuumaa ja kylmää vettä. Vihdoin, uni kaartuu yöstä valoa kohti.
Hetken kehrä, heilahtaa irti
ajastaan katoava kello,
himmeyteen hajoava.
Keinahda, eloni:
veden vaeltavaisuuden verkosta
puhkeaa niitty, ihmetellen pisaraansa
ontuu ajan oppilas, värähtää
sisimmän soitin
uusiin kieliin.