Maisema viipyili alkavan päivän hämyssä, väri väriltä kirkastuen. Usva nousi Kolin kylkiä pitkin. Äkkiä aamutulet sammuivat. Nopea sumu peitti auringon ja tunnelma vaihtui silmänräpäyksessä: tuli tummankirkas hämärä ja kuuaurinko paistoi.
Usvivan taivaankannen alta, valolähteen näkymättä, ulapalle syntyi välkehtivä, ihmeellinen auringonsilta. Maiseman väritys oli alkuvoimainen: hopeanvalkeaa, sysimustaa, oudon sädehtivää helmiäiskultaa. Saaret ja puut olivat seisahtaneet jylhään, yksinkertaiseen kirkkauteen.
Hopeinen taivaankansi kiiri, kaartui kohti, saavuttaen lopulta laen. Tuttu, avara Kolin panoraama katosi tyystin: näin vain muutaman jalanalan ympärilleni. Usva hulmusi huimaten yli ja ohi. Kirkas vihma tuntui iholla sähköistävän raikkaalta ja puhdistavalta. Tuohon alkumaiseman valoon, ututuulen tanssiin, Koli minulta jäi.
Näkymästä tuli näky. Oli aika kiittää. Ja lähteä pyhältä laelta.
Näin kirjoitin yllä olevan kuvan tunnelmasta Saarelaisten Sukuseuran lehteen, vuosia sitten. (Saarelaisten Sanomat 3/2008 — Syysretki Saarelaisten Sukumaisemiin). Kolilla käynti oli osa syysretkeä äitini sukumaisemiin. Itä-Karjalassa syntynyt äitimme oli tuolloin 90-vuotias ja sai nähdä ensi kertaa Kolin ja Pielisen tietoisena suomalaisista sukujuuristaan. Sisareni ja minä, valkeilla huipuilla seisoessamme, itää kohti katsoen, saimme kokea hänen kanssaan liikutuksen tunteen ja syvän juurtumisen esivanhempiemme vuosisataisille asuinsijoille.
Lähes päivälleen viisitoista vuotta myöhemmin katsoimme sisarina jälleen samaa maisemaa. Näkymä, joka meille oli aiemmin piirtynyt auki herkin viivoin, ikimuistoisen hetken väreilevänä ensikarttana sukumaiseman kerroksiin, tarkentui nyt uuteen, kirkkaampaan kokemukseen. Olimme paluumatkalla Kainuusta, jossa olimme juuri saaneet viettää ylisukupolvisen yhdessäolon päiviä. Sen tunnelmista syntyi blogikirjoitukseni Sukupuun suoja. Rakkaamme olivat yhä läsnä, elävät ja tuonilmaiset, avarassa elämyksessämme.
Nyt kun katson valokuvaani, tallennustani yksin koetusta aamuhetkestä 5.9.2008 Ukko-Kolin laella, koen uudelleen silloisen haltioitumiseni hetken, nyt laajemmalla ymmärryksellä: näen valosillan kantavan kauas itään, esivanhempien kutsuna. Se vie isoisoisäni Kontiovaaran kotikivien kautta rajantakaisiin maisemiin, aina Äänisen rannalle asti, äitini syntysijoille ja vielä kauemmas. Utukansa saapui silloin Pielisen yli ja kietoi minut alkusarastuksen tanssiin. Se oli kutsu, kaste ja ylisukupolvinen siunaus: kutsu, johon vasta nyt olen kypsä vastaamaan.
Kolin retkemme jälkeen sisareni arkistosta löytyi ehkä kaunein Kolin geologisen elämäkerran kuvaus: tiedetoimittaja Petri Riikosen TIEDE-lehteen 3/2017 kirjoittama paleomaantieteen artikkeli, otsikolla ’Eurooppa rakentui Suomen ympärille – Mannerten tanssi, joka kokosi Euroopan alkoi Itä- ja Pohjois-Suomesta.’ Entisenä tanssijana Riikonen on saanut suuret paleogeologiset aikakaudet runollisesti ja eloisasti liikkeeseen. Hän kirjoittaa:
Nyt tiedämme, että Pielistä ympäröivä ja Lappiin ulottuva Itä- ja Pohjois-Suomen kalliopohja muodostui valtaosin 2800–2700 miljoonaa vuotta sitten. Se kuuluu Euroopan vanhimpiin. Sen valmistuessa nykyisellä Venäjän suunnalla ei sijainnut Venäjää vaan ilmeisesti Pohjois-Amerikan muinaisydin. Vastakkaisessa suunnassa ei vielä näkynyt Länsi- tai Etelä-Suomea, ei Ruotsia eikä Viroa. Siellä lainehti muinainen valtameri. Itse asiassa muusta Euroopasta ei ollut vielä tietoakaan, kun tämä Suomen muinaisin osa alkoi tanssia mannerten tanssia. Se oli jo ikivanha, kun muut osat alkoivat kertyä sen ympärille.
Kiehtovalla tavalla Petri Riikonen kuvailee Euroopan syntyä seitsemän muinaismantereen kautta, geologisten tanssikumppaneiden koreografiana. Tanssin pyörteissä syntyivät myös kalliomuodostelmat, joita olemme tottuneet Kolin huipuiksi kutsumaan. Valkeat vaarat syntyivät muinaismeren hiekasta, mannerten hehkuvassa syleilyssä kvartsiitiksi kiteytyen. Niiden kantamana on kohonnut korkeuksiin kilometreittäin maata: lähes Alppien korkuinen poimuvuoristo, joiden pehmeä aines on rapautunut pois jäätiköiden ja luonnonvoimien kulutuksessa. Vain paljaaksi, sileäksi hioutunut ydin on jäänyt jäljelle.
Kolin vaaramaisemasta on tarinoitu paljon – ja silti liian vähän. Tulkintojen kertyessä välähtelee esiin ihmisen kerrottu aika, kulttuurikausien ja maailmankuvien alati vaihtuva kaleidoskooppi. Historiallinen Koli on ollut monien eri tahojen omimisen kohteena, pyhitettynä ja suojeltuna, mutta myös taistelutantereena ja riitamaana. On aika kohdata ohittamatta narratiivisten sedimenttien tiheys ja avata monien palasten kieppuva kaleidoskooppi eheyttävän ymmärtämisen piiriksi. Voisimmeko löytää tien meitä yhdistävään syvään aikaan ja löytää paikkamme maapallon elonkehän suuressa kokonaisuudessa: nähdä lyhyen ihmisajan katoavaisuudessa sen planetaarinen vastuu.
Kirjoitin kuukausi sitten, elokuun viimeisenä päivänä, blogikirjoituksessani Pisaroiva soitin:
Viilenevien vetten yli kulkee kristallivuoren kutsu: lepää minussa, ota sydämeni sees ja sysi. Korskea huippuisuus, terävä taivasta viiltävä harja on kulunut pois. Olen sileä, paljas ja valkea ikimaammosi. Olen kulunut ytimeeni asti. Minä näyn sinun hauraan verkkosi silmistä, ja jään katseesi aamuun, aamustani ennen ihmisiä.
Ikivanhan vuoren puhuteltavana ja suuren rummun soidessa ääneti, pyhäisenä päivänä ututanssin kuiskaama näky kirkastui. Saman geologisen hioutumisen käy läpi sielumme olemus: kaikkien tarinakerrostumien alla on vielä syvempi yhteinen maaperä, joka on ihmisen pienen ajan, ahneen omistamisen ja riidan tuolla puolen. Se mikä pelkistyy näkyviin suurten aikakausien liikahduksissa, polttavassa paineessa, on lopulta paljasta, puhtaana hohtavaa kvartsiittia. Se voisi olla uutta ihmisyyttä ja kaikkea elonkiertoa yhdistävä rauhan maaperä.
Istun jälleen kivellä.
Palaan alkumaiseman valoon.
Syvä mennyt ja syvä tuleva kohtaavat.
Sylissäni siemeniä kaukaa, merien takaa,
suojellen pyhää perintöä.
Näkymä on jälleen näky.
Maisema avautuu, kosketuksiin.
Hiljaa. Hitaasti.
Juurrun, yhä syvemmälle
sieluni, sukuni ja maanosani
muinaissydämeen.
